Saavuimme piskuiselle Faleolon lentokentälle iltapäivästä klo viiden jälkeen. Epäonneksemme kaikki bussit olivat jo menneet ja 50 min taksimatka Apiaan kustansi meille 60 WST eli noin 20 euroa. Hinnan olisi mahdollisesti saanut tingattua 50 WST, mutta şemme jaksaneet siinä kohtaa nähdä vaivaa. Hotellihuoneessamme oli nukkumapaikat peräti kuudelle hengelle. Käydessämme alakerran vastaanotossa kyselemässä bussiaikatauluja seuraavan päivän nähtävyyskierrosta varten, osallistui eräs paikallisen näköinen mies keskusteluun kertomalla, että myös he olivat lähdössä samaan paikkaan samaan aikaan. Kuultuaan, ettei meillä ollut omaa autoa, saimmekin kutsun liittyä heidän seuraansa.

Lähtö koitti seuraavana päivänä hieman kahdeksan jälkeen. Daniil oli mielissään, kun paljastui, että matkaseurana oli myös miehen neljä parikymppistä tytärtä. Perhe oli uusiseelantilainen, mutta murre niin vahvaa että englannista emme juuri ymmärtäneet sanaakaan keskittymättä huolellisesti. Matka alkoi perheille tyypilliseen tapaan riitelyllä. Alkuun kinaa herätti suunnistaminen ulos kaupungista ja sen jälkeen ajotyyli, kuskiakin pari kertaa vaihdettiin. Selvittyämme vuoristotielle tunnelma seesteytyi ja me huokaisimme helpotuksesta.

Ensimmäinen kohteemme oli suuri vesiputous. Samoalla kaikkiin nähtävyyksiin joutuu maksamaan vaihtelevan suuruisen summan, vesiputoukset ja muut näköalapaikat kustantavat yleensä 5 WST (1,5 e) per henkilö.

Seuraavaksi suuntasimme To Sua Ocean Trenchille, jonka historiasta emme valitettavasti voi nyt kertoa enempää nettiyhteyden puuttuessa. Se on kuitenkin maahan muodostunut valtava kuoppa, jonne tulee merivettä pientä luolastoa pitkin. Nykyään paikka toimii lähinnä matkailijoiden uima-altaana. Sisäänpääsymaksu oli 20 WST. Tämän kohteen jälkeen ajelimmekin jo illaksi takaisin Apiaan. Yritimme tarjota perheelle rahaa kiitokseksi reissusta, mutta nämä eivät ottaneet sitä vastaan.

Samoa koostuu 10 saaresta, joista kaksi on isompaa ja loput hieman pienempiä. Saaret ovat vulkaanista alkuperää ja niiden keskellä vuoristoa, joten tieverkosto on yksinkertainen: koko saaren ympäri menee yksi rengastie ja Upolussa lisäksi yksi tie kulkee saaren poikki pohjoisesta etelään. Vaikka välimatkat ovat lyhyet kuluu niiden kulkemiseen paljon aikaa, koska nopeusrajoitukset vaihtelevat 20-60 km/h välillä. Teiden varsia reunustivat lähinnä metsät ja palmupuut, ajoittain ohi vilahti pieniä muutaman talon kyliä. Varsinaisia suurempia kaupunkeja kuten Apia saarilla ei juuri ollut. Meidät yllätti ympäristön siisteys: missään ei ollut roskia, talojen pihoja reunustivat siistit, ajetut, nurmikot ja pensasaidat. Kukkaistutukset olivat kivillä reunustetut. Myös asfalttiteiden vierustat oli huolellisesti raivattu kasvillisuudesta. Teillä näkyi myös paljon elämää: possut, lehmät, kanat, hevoset, koirat, kissat ja ihmiset kuljeskelivat vapaina kaikkialla.

Suurin osa taloista oli betonisia, mutta muutama alkeellisempikin banaaninlehdistä ja puusta rakennettu asumus sattui silmiimme paikka paikoin. Erikoisin ilmiö olivat valtavat avoimet pylväistä ja katosta koostuvat terassimaiset rakennukset, joita oli joka kylässä ja joka talon pihalla. Ilmeisesti aikoinaan ihmiset asuivat tällaisissa rakennelmissa, mutta nykyään niitä käytetään kokoontumisiin ja perhetapahtumien juhlapaikkoina. Lisäksi lähes jokaisen talon pihalla oli koristeellisia hautoja. Toinen samoalainen ilmiö olivat kirkot, joita oli joka kylässä ja kadunkulmassa. Kristittyjä ryhmiäkin pikkuisilla saarilla on useita ja tämän vuoksi sunnuntai levolle pyhitetty päivä.

Lihavuus on Samoalla kasvava ongelma. Teiden varsilla näkyi paljon kasvisten syönnistä muistuttavia kylttejä: “How many colours of the rainbow can you eat?” ja “Eat five different vegetables every day!”. Katukuvassa lihavuus todellakin näkyi, me ja pari muuta olimme supermarketin ainoat normaalipainoiset asiakkaat. Ostoskärryissä ei juuri tuoretta ruokaa näkynyt vaan nuudelit, majoneesi, olut ja sipsit löytyivät lähes jokaiselta. Ravintoloiden ruokalistoilta salaattia oli turha etsiä, tarjolla oli ranskalaisia ja burgereita. Aloimme jo ahdistua tulevan viikon ruokalistasta, mutta onneksi seuraavan hotellimme puolihoitoon kuuluivat suhteellisen terveelliset ruoat.

Jatkoimme matkaamme bussilla ja lautalla Savaiin saarelle ja Va i Moana resortille. Bussiaikataulut saarilla ovat viittelliset ja ne kulkevat lauttojen ja lentojen mukaan. Kysyessämme aikatauluista saimme aina eri vastaukset ihmisestä riippuen. Myöskään lautta-aikatauluista ei tuntunut kenelläkään olevan mitään hajua ja lauttafirman nettisivuiltakin löytyi vain maaliskuun aikataulut. Varaamalla runsaasti aikaa ja pienellä tuurilla oli halpaa julkista liikennettä mahdollista hyödyntää.

Bussit olivat puusta rakennettuja ja värikkäitä kulkuvälineitä. Jokaisen sivulla tai etuosassa luki jokin iskulause, kuten “all you need is love” tai “old school”. Istumapaikkojen leveys ei ollut suurentunut asukkaiden mukana, joten tilat olivat erittäin ahtaat. Matkatavaroille ei ollut mitään tilaa vaan ne säilytettiin penkkien alla tai käytävällä. Metrin mittaisia puisia penkkejä oli kahdeksan riviä molemmin puolin bussia. Jokaisella istui kaksi matkustajaa ja bussin täyttyessä alkoivat ihmiset pakkautua sylikkäin. Toisilleen tuntemattomat miehet ja naiset siirtyivät muitta mutkitta toistensa syliin istumaan tehden tilaa seuraaville tulijoille. Eräs matkustaja istui ikkunalaudalla ja muutama seisoi käytävällä. Koko sekamelskaa organisoi bussin etuosasta lipunmyyjä, naiset ja lapset päästettiin aina istumaan. Laskimme, että parhaillaan kyydissä oli n. 50 ihmistä. Onneksi ikkunalaseja ei ollut, joten hapensaannissa ei ollut ongelmia. Matkaa siivitti jälkeen kovaääninen musiikki, mutta tällä kertaa paikallinen ja jenkkiläinen tuotanto vuorottelivat säästen hieman hermoamme. Oli jokseenkin huvittavaa katsella täpötäydessä bussissa hiljaa jurottaen istuvia vanhempia paikallisia ihmisiä kunnon diskojumputuksen soidessa taustalla. Matka kustansi 4 WST henkilöltä ja kesti noin tunnin.

Lauttamatka kesti tunnin ajan ja merenkäynti oli aika kovaa. Ilmastoidussa hytissä istuivat vahvavatsaiset ihmiset, herkemmät oksentelivat ulkona laitojen yli. Daniil joutui siirtymään ulkotiloihin hieman ennen saapumistamme perille. Matka maksoi 12 WST henkilöltä. Savaiin lauttaterminaalissa odottelevat bussit täyttyivät nopeasti ja saimme kuulla, että meidän kohteeseemme Asau Baylle seuraava bussi menisi vasta kolmen tunnin kuluttua. Savailla ei ollut mahdollista kulkea ensin bussilla toiseen paikkaan ja edetä sieltä seuraavaan, vaan koko bussiliikenne keskittyi lauttojen ympärille lähtien terminaalista edeten päätepysäkilleen. Matkan varrella saattoi jäädä pois, mutta uusia matkustajia bussit ottivat kyytiin vain jos oli tilaa. Aamulla viimeinen bussi kohti terminaalia lähti klo 7.30 aamulla ja iltapäivästä oli kuljettava taksilla tai omalla autolla. Päädyimme siis pulittamaan 120 WST (saimme tingattua 150 lähtöhinnasta) eli noin 40 euroa kahden tunnin taksimatkasta saaren toiseen päätyyn.

Sää oli edelleen sateinen, joten tekemistä ei kauniilla resortilla juurikaan ollut. Kävimme muutaman kerran snorklailemassa rannassa, mutta näkyvyyttä ei ollut kuin puoli metriä eteenpäin. Kajakoimme kertaalleen läheiselle pikkusaarelle. Meille ja muille turisteille järjestettiin myös tunnin mittainen esittely banaaninlehdillä punomisesta, Daniilille opetettiin korin ja lautasen punominen, Elina sen sijaan sai tehdä luudan. Missä on sukupuolten välinen tasa-arvo, kysynpähän vaan?

Yhtenä päivänä saimme muutaman tunnin ajan aurinkoa ja silloin osallistuimme kookospähkinäesittelyyn. Nuori mies kiipesi ylös palmuun ilman minkäänlaisia apuvälineitä ja tiputti alas nuoria ja vanhoja kookospähkinöitä. Painoero oli suuri, runsaan vesipitoisuuden vuoksi nuori kookos painoi nelinkertaisesti vanhempaan verrattuna. Kookosten suojakuori hakattiin auki terävällä bambulla ja sisältä paljastui itse pähkinä. Nuorten pähkinöiden sisällä oli runsaasti mehua, minkä saimme juodaksemme. Vanhempien kookosten hedelmäliha raastettiin suuren kulhoon, missä siitä puristettiin kostean heinätupon läpi kookoskermaa. Kerma oli herkullisen täyteläistä ja maistui aika erilaiselta kuin Suomessa purkista saatava kookoskerma.

Lopun ajan aurinkoajastamme käytimme makoiluun ja valokuvaamiseen.

Viimeisenä päivänä osallistuimme snorklausreissulle saman saaren laguunille, minne olimme jo kajakoineet aiemmin. Näkyvyys oli parempi,  mutta vesi niin matalaa että koralleja sai tosissaan väistellä koko ajan.

Lähtöpäivänä meidän oli tarkoitus matkata terminaalille bussilla, mutta jälleen kerran kukaan ei tiennyt bussin lähtöaikaa oikein, joten myöhästyimme kyydistä. Onnea oli kuitenkin jälleen matkassa, sillä hotellinomistaja oli onnistunut puhumaan meille kyydin erään paikallisen perheen autosta, he olivat matkalla Apiaan. Saimme samalta perheeltä kyydin seuraavalle hotellillemme asti. Ja siinäpä vasta olikin hotelli. Hieman alkoi epäilyttää jo nähdessämme opastekyltin, kun St. Therese retreat and accomodationin vieressä oli kuva rukoilevasta naisesta. Astuimme alueen rautaporteista sisään ja aloimme kävellä kohti suurimpia rakennuksia. Matkalla ohitimme rukoilevien käsien patsaan, ristiinnaulitun Jeesuksen, sekä Jeesuslapsen kaupan. Ahdistus kasvoi entisestään kun vastaanoton seiniä koristivat monet pyhimyksiä esittävät taulut ja jokaisella työntekijällä oli kaulassaan risti. Onneksi huoneemme ei muistuttanut luostaria ja loppujen lopuksi myös baari uima-altaineen löytyi. Baarimikko oli raskaana oleva nainen, niinikään risti kaulassaan. Mielenkiintoista kontrastia aiheuttivat kuitenkin lukuisat tatuoinnit, jotka Samoalla ovat osa kulttuuria. Yksi hotellin työntekijöistä oli erittäin naisellinen mies, ja opimmekin, että Samoalla ns. kolmas sukupuoli, eli transsukupuoliset, ovat yleisesti hyväksyttyjä, arvostettuja ja istuvat myös korkeissa viroissa. Heillä on oma yhdistyksensä, jonka “Patronina” (?) istuu Samoan pääministeri.

Aamulla oli mukava pakata kassit ja lähteä kohti lentokenttää ja Hawaiia. Hyvällä säällä Samoa olisi kyllä kuulunut parhaisiin näkemiimme paikkoihin.